lauantai 26. toukokuuta 2012

I am close to the waterline~

Näin synttäreideni kunniaksi listaan suosikkianimeni. Ja niitä onkin muutama. (eivät varsinaisessa järjestyksessä)


YOU'RE TOO PRECIOUS TO ME ;__; <3
One Piece

One Piecellä on ikuinen paikka ykkösenä sydämessäni. Se oli ensimmäinen manga, johon rakastuin täysin (ja rakastan edelleenkin). One Piecen takia olen tälläinen hörhö, mutta se myös pelasti paskan elämäni. OP on aika epäsuosittu sarja varsinkin tuolla jenkkilässä, mutta eipä se Suomessakaan ole mikään fanikannaltaan suurin sarja. Se onkin aikamoinen ihme, sillä Japanissa One Piece on japanilaisille vielä kuumempaa kamaa kuin Dragon Ball sillon aikoinaan. Mutta kaikkien pitäisi jo tietää One Piecestä, joten ihan turhaan mitään wannabesyväluontoista schaissea on vääntää. One Piece on paras ja upein sarja ikinä, piste.
Katkaisin animen katselun jonnekin 466-jakson tienoille, koska halusin nauttia mangasta (siis suomijulkaisuista) ilman spoilereita, mutta kovasti haluaisin taas jatkaa katsomista. Tässä joskus viime viikolla, kun kuuntelin erään OP:n tunnarin, melkein aloin poraamaan sen ihanan nostagisuuden vuoksi.

Ja Zoro on maailman ihanin mies. Sanji tulee hyvänä kakkosena. Jopa Robin, siis nainen, kuuluu suosikkeihini.
Kaikki sarjan juonikaaret ja hahmot on suunniteltu upeasti, kaikki ne hienot yksityiskohdat, animen soundtrack, tunnarit ja seiyuut-- EI KERPELE mä haluan kattoo tätä taas... ;__;


Sengoku BASARA

Muistan sen päivän niin hyvin. Etsiskelin iki-ihanan T.M.Revolutionin musiikkia YouTubesta, jolloin törmäsin tajunnanräjäyttävään opening-animaatioon T.M.R:n tajunnanräjäyttävällä biisin kera. Se oli Sengoku BASARA 2:n op ja SWORD SUMMIT. Tunnarin loputtua jäin tuijottamaan ruutua suu auki ja yritin koota ajatuksiani. Olin juuri löytänyt unelmieni täyttymyksen. Kuvitelkaa nyt; loistavaa animaatiota yhdistettynä Japanin 1600-luvun samuraihin ja ninjoihin, komeisiin miehiin ja räjähtävään toimintaan. MIND=BLOWN.

Ostin melkein tasan vuosi sitten animen 1. kauden dvd:n Englannista, ja nyt olen katsonut tämän 1. kauden jotain neljä fucking kertaa! Enkä vieläkään ole kyllästynyt. Mielestäni 2. kausi oli jopa parempi (fanservicen kannalta), mutta eipä ole näkynyt kakkoskautta vielä HMV:ssä, byhyy.

Sengoku BASARA perustuu löyhästi Capcomin samannimiseen pelisarjaan, joka lainaa Japanin Sengoku-kaudella oikeasti eläneiden shooguneiden ja daimioiden nimiä. Mutta muuta yhteistä ei historian kanssa olekkaan, sillä miekkosten iät on käännetty päälaelleen eläneisiin versioihin nähden ja sotaloordit lentelevät taivaalla salamien välkkyessä ja liekkien liehutessa ympärillä. Masamune myös ratsastaa animehistorian badasseimmällä kulkupelillä, nimittäin moottoripyörän sarvilla ja pakoputkilla varustellulla heposella.
Sengoku BASARAssa on korkealaatuisen animaation lisäksi maailman paras soundtrack.

Tällä animella on kyllä paras nimi ikinä.
Tiger & Bunny

Tämä viimevuotinen Sunrisen supersankarianime myös teki minuun suuren vaikutuksen. Suurin syy oli varmaan animen hyvin keskeinen bromance, enkä varmasti ole ainoa näin ajatteleva. Kotetsun ja Barnabyn väliset kemiat villitsivät fanityttöjä ympäri maailmaa ja vaikuttivat varmasti myös sarjan suosioon aika tavalla. Minäkin löysin Taibanin näkemäni fanartin kautta, kröhömhöm. Onneksi ehdin silloin vielä mainiosti ihkutukseen mukaan, sillä sarja ei ollut ehtinyt loppua vielä tuolloin.

Tiger & Bunny oli aina ihana kiitos Kotetsun ja Barnabyn, mutta sarjassa oli oikeasti hyvä juoni, joka jaksoi koukuttaa ne kaikki 25 jaksoa. Animaatio oli nyt välillä mitä oli, mutta varsinkin animen alussa se oli oikein tyylikästä. Hahmodesignit ja värimaailma olivat oikein nättejä, mutta ikävä kyllä niitä derpfacejakin oli aika määrä.

Kaikki ihanat seiyuutkin löytyivät ja tunnarit olivat oikein mukavia, joten ainoa huono puoli oli kai tuo derpanimaatio. Olisin kyllä mielelläni katellut Lunaticcia enemmänkin ja tyypin vähäinen ruutuaika ihmetytti hieman. Mutta huhhuh, sarjan pahikset olivat aivan järkyttäviä; milloinkohan viimeksi olen inhonnut joitain hahmoja niin paljon? Tunteista puheenollen, tämä sarja sai minut käymään kaikki tunnealat läpi aina fanityttömodesta itkun partaalle.

Natsume Yuujinchou


Natsumen ystäväkirjan kaikki neljä kautta olivat ihania. Päinvastoin kuin yleensä, Natsume Yuujinchou paranee aina vaan, mitä enemmän kausia se saa. Vaikka Natsume Yuujinchoussa Natsume ratkookin youkaiden ongelmia, ennen kaikkea sarjassa tärkein juttu on Natsumen kasvaminen ja avautuminen vähitellen. Yksinäinen Natsume alkaa saamaan ystäviä ja pystyy vähitellen kertomaan tunteistaan muille. Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella ihana ja koskettava.

Natsumen viimeisin kausi ilmestyi tämän vuoden alussa, ja se oli varmaan paras tähän mennessä. Animaatio paranee ja muuttuu liikkuvammaksi koko ajan. Periaatteessa on aika vaikea perustella jonkin kauden paremmuutta, sillä kaikissa on hyviä juonenpätkiä ja tapahtumia, mutta 4. kaudessa Natsume lähestyi vielä enemmän ystäviensä kanssa. Toimintaakin oli tavallista enemmän. Koomisempiakin piirteitä on tullut enemmän.

Toivon hartaasti, että viideskin kausi tulisi joskus. Haluaisin ehdottomasti nähdä lisää Natoria ja Takumaa, jotka ovat Natsumen rinnalla lempihahmojani. Suurinpiirtein kaikki mangan sisältämät tarinat on kyllä jo nähty animessakin, joten jonkin aikaa luultavasti joudutaan odottamaan.

Durarara!!

Tämä Ikebukuron monista ihmetyksistä kertova anime onkin monelle jo hyvin tuttu. Durarara!! kuuluu myös minun suosikkeihini. Se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja siinä on aivan helvetin hyvät hahmot.

Durarara!! on erityisesti hahmojensa ympärillä hyörivä sarja, ja siksi pidänkin siitä. Durararassa on paljon loistavasti kirjoitettuja hahmoja; heillä on omat menneisyytensä ja salaisuutensa ja ennen kaikkea upeat persoonallisuudet.
En ole lukenut Durararan alkuperäisiä romaaneja (vaikka haluaisin kyllä), enkä tiedä mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Animeversio kun kattaa romaaneista vain 3 ensimmäistä, kun nyt kuulemma liikutaan jossain kymmenen paikoin.

Durarara!! kuuluu myös siksi suosikkeihini, että se yhdistää nykymaailman ja yliluonnolliset ilmiöt (päätön irlantilainen keiju, demonimiekka Saika) loistavasti, ja juuri sellaisista sarjoista pidänkin. Durararan tekijöiden aiempi taidonnäyte Baccano! teki samoin, mutta nykymaailman sijaan se sijoittui 1930-luvulle. Durararan sanotaan jäävän kakkoseksi Baccanolle, mutta minä en näin ajattele; Baccano! oli todella, todella hyvä, mutta minusta hieman liian vaikea seurattavaksi. Baccanon katsoneet varmasti riemastuivat ja hämmästyivät, kun Isaac ja Miria hyppelivät nykyaikaisilla kaduilla lentelevien juoma-automaattien ja liikennemerkkien keskellä.
Durarara!! on sopivan salamyhkäinen jä hämärä, mutta myös toiminnallinen ja hauskakin anime.
___

No niin, siinä on ainakin jonkinmoinen lista. Minusta tuntuu, että olen unohtanut jonkin hyvin oleellisen sarjan, mutta se taitaa johtua siitä, että olen katsonut monia yhtä hyviä animeja. En oikein osaa päättää niistä, mitkä ottaisin, sillä silloin listasta tulisi paaaaljon pitempi. Mainitaan nyt kuitenkin ehdokkaista ainakin Ao no Exorcist, Star Driver, House of Five Leaves, Tegami Bachi, Toradora! ja Gode Geass.

Summa summarum: Tarvitsen animeltani hyvää animatiota, hyvää musiikkia ja vähintäänkin ihania hahmoja. Fanservice ja fanitettavuus ovat myös hyvin oleellisia asioita nautittavuuden kannalta (jee olen fanityttö), mutta anime voi olla tajuttoman hyvä jopa ilman niitä (ihan oikeesti).

Ilmeeni kun katson Apollonia.
Nyt kun ihkua kevätkautta on tullut jo hyvän aikaa, voin sanoa listan menevän pian pikku remonttiin. Sakamichi no Apollon on edelleen kirkkain tähti, tsuritama ja Kuroko no Basket seuraavat oikein mainioina nekin. Jormungandin ja Hiiro no Kakeran ehdinkin jo heivata, luojan kiitos. Kamalaa scheisseä olivat. Kimi to Boku. ei petä koskaan ja Shirokuma Cafekin roikkuu vielä mukana.  Uchuu Kyoudai etenee hieman turhankin hitaasti, mutta olen aivan kickseissä elokuvan takia. (ノ◕ヮ◕)*:・゚

Ensi kesälomasta tulee aikamoinen animen ja kdraamojen maratoni, sillä aikaa ei meinaa millään riittää ja kun menin vielä vannomaan peruskoulun viimeisenä vuonna petraavani (yhyy, mun 9,4 keskiarvo tulee niin laskemaan kevättodistukseen ;__;).

Muistakaa kattoo Euroviisut tänään! :D Mahtaakohan mummot voittaa?

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

When we stand together

Nyt onkin taas korealaisten vuoro, sillä katsoin eilisyönä ehkä yhden hienoimmista sotaelokuvista koskaan.

71: Into the Fire

Oh Jang Beom, Ku Kap Jo, Gang Seok Dae ja Park Mu Rang.

71: Into the Fire (Pohwa Sokeuro) on vuonna 2010 valmistunut eteläkorealainen sotaelokuva, joka perustuu tositapahtumiin Korean sodan riehutessa vuonna 1950.

71 urheaa, mutta kokematonta nuorta vapaaehtoissotilasta määrätään suojelemaan tärkeää puolustus- ja tukikohtana toimivaa koulua lähellä Nakdong-nimistä jokea - jokea, jonka toisella puolella ovat ylivoimaiset pohjoiskorealaiset tankkeineen. Pohjoiskorealaiset ovat vallanneet kovalla vauhdilla Etelä-Koreaa, ja koulun joutuminen vihollisten valloittamaksi merkitsisi jo suurinpiirtein sodan häviämistä.



Oh Jang Beom (jota näyttelee ihana T.O.P) kulkee läpi hirmuisien kaupunkitaistelujen ja lopulta päätyy Pohangin koululle. Kun kaikki muut sotilaat siirtyvät taistelemaan Nakdong-joelle, kouluttamattomat nuoret opiskelijasotilaat määrätään suojelemaan koulua. Oh Jang Beom nimitetään rykmentin johtajaksi, sillä hän on yksi harvoista, jolla on edes hieman sotakokemusta.

Kun rykmentti koostuu pelkistä opiskelijapojista, kaikki eivät ehkä tule toimeen keskenään. Jang Beom joutuukin vakuuttamaan nykyiset alaisensa omasta kykenevyydestään. Kaikista eniten hanttiin pistää Ku Kap Jo (Kwon Sang Wu), joka kantaa kaunaa pohjoiskorealaisille äitinsä tappamisesta. Hän pienine jengeineen nauraa sanoissaan takeltevalle Jang Beomille, eikä yhteistyö heti luista.



Nauru ja tappelut loppuvat, kun pojat kohtaavat ensikertaa elämässään kuoleman. Kaatuneiden sotilaiden hautaaminen hirvittää, eivätkä kaikki kestä elämää alituisessa valppaudessa ja pelossa. Useimmat oppilaat käyttävät jo toisen luotinsa pohjoiskorealaisiin, sillä ampumista sai harjoitella vain kerran. Ei kestä kauaakaan, kun rykmentti kärsiikin jo miespulasta.

71: Into the Fire on todella upea elokuva. Minä en osaa sanoa, kuinka uskottava se on sotaelokuvana, mutta minuun tämä teki suuren vaikutuksen. Olen jo lapsesta asti ollut innostunut historiasta, eli minähän nautin historiallisista - ja varsinkin sota-aiheisista - elokuvista jo valmiiksi; jopa ilman komeita korealaisia miehiä. Kuitenkin T.O.P:in läsnäolo elokuvassa tottakai oli suuri syy katsoa elokuva (VIP kun olen). Kaiken lisäksi kun ensikertaa kuulin tästä elokuvasta, käsittelimme koulussa juuri kylmää sotaa ja koekin on samasta aiheesta pian tulossa.


Minusta kaikki näyttelijät olivat todella taitavia. T.O.P osasi hommansa minusta oikein mallikkaasti, ja siksi ihmettelinkin, kun törmäsin netissä eräseen väitökseen T.O.P:in vajanaisista näyttelytaidoista. Eihän Jang Beomia melkein edes uskoisi BIGBANGin karismaattiseksi räppääjäksi! Jang Beom on aluksi epävarma ja pelokaskin, mutta hän nostaa päänsä pystyyn käydessään vihollisia vastaan. Kwon Sang Wun näyttelemä hahmo, Kap Jo, oli myös todella onnistuneesti kuvattu. Hän on hieman ärhäkkä ja pahatapainen, mutta luotettava toveri. 
Pohjoiskorealaisten joukkojen johtaja Park Mu Rang (Cha Seung Won) oli kaikessa pahismaismuudessaan hieno hahmo. En yleensä koskaan pidä pahiksista, eikä tässäkään elokuvassa pahis ihan tehnyt poikkeusta sääntöön, mutta Mu Rang oli kyllä jotenkin karismaattinen miekkonen. Ja tottakai myös monet 71:stä nuoresta miehestä keräsivät sympatiat elokuvan mittaan.


Elokuvan soundtrack oli hyvin dramaattinen ja hieno. Elokuvan kuvaus oli myös mukava ja erikoistehosteet sangen realistisia. Hyvä budjetti näkyy olleen. Kerrassaan upea kokonaisuus! Tarina sai minut itkemään pari ämpärillistä, mutta se on vain hyvä merkki.

Muutaman minuutin hypetyksen jälkeen huomasin jotain aivan järkyttävää. Hyvässä mielessä (kai?). Nimittäin 71: Into the Fire on julkaistu myös Suomessa, "Ylioppilasrykmentti"-nimisenä tosin! Toivon hartaasti, että vielä jostain löytäisin tämän dvd:n omaan hyllyyni. ;___;

Taas voisin jauhaa tästä elokuvasta ja sen minussa herättämistä tunteista vielä metrikaupalla, mutta tarkoitukseni oli lähinnä vain esitellä kyseistä leffaa. Katsokaa tekin ihmeessä! Minulle Into the Fire oli ensimmäinen katsomani korealainen leffa ja samalla myös ensimmäinen katsomani sota-aiheinen draama Koreasta. Nyt aloin todenteolla innostua Korean elokuvatuotannosta!